Oodi koirille

Olen tuskin mikään poikkeus koiraihmisten maailmassa, kun kerron pitäväni suurimmasta osasta koiria enemmän kuin suurimmasta osasta ihmisiä. Uusiin ihmistuttavuuksiin suhtaudun varauksella, odottaen jotain pahaa paljastuvan, uusille koiratuttavuuksille taas tarjoan heti käteni haisteltavaksi. Mutta miksi?

Koiran rakkaus on ehdotonta.

Sitä ei voi huijata itselleen puhumalla, se ansaitaan leikkimällä, hoitamalla, suojelemalla, olemalla. Kerran sen ansaittuaan sitä ei voi myöskään menettää helposti. Koira ei välitä, vaikka lihoisit, saisit potkut tai koukuttaisit itsesi Salkkareihin. Jos henkesi haisee pahalta, koira ei valita, se nuuskii naamaasi arvostavasti.

En ole tavannut kovin montaa koiraa, jotka erityisesti pitäisivät yksinolosta. Yksin kotona oltuaan koira voisi helposti kotiin tullessasi mököttää, mennä piiloon ja osoittaa mieltään. Mutta koira ei ole ihminen. Koira luimistaa korvansa onnessaan päätään myöten, syöksyy luoksesi, häntä koiraa heiluttaen. (Jos mieltä on osoitettu, se on tehty olohuoneen sohvalle kaikessa hiljaisuudessa jo aiemmin.)

Eikä yksikään koira ajattele liiallisen innostuksen olevan noloa, rakkauden näyttämisen nössöä tai laumastaan huolehtimisen jotain muuta kuin itsestäänselvyys. 

Uskon ihan oikeasti olevani parempi ihminen koirien seurassa. Uskon, että koiria seuraamalla ja niiden elämänasenteesta oppimalla voin minäkin harjaantua ihmiseksi, joka tarjoaa kätensä haisteltavaksi myös ihmistuttavuuksille. Kirjaimellisesti Vertauskuvallisesti, tietenkin.

Sen ajan, jonka ihmiset käyttävät etsiessään syitä rakastaa, vihata, palkita ja paheksua, koirat käyttävät elämiseen.