Verta, hikeä ja suuria tunteita erämaajärvellä

Ja niin tapahtui, että eräänä helteisenä kesäpäivänä hän otti jokavuotiselle veneretkelle mukaan kameran.

Retkiseurueemme suuntasi keulan kohti oman mökkijärven naapurijärveä, jonne vene luovittiin varsin perinteisin keinoin kapean petäjäkannaksen läpi virtaavaa jokea pitkin.

Järvellä, jota myös Erämaajärveksi kutsutaan, kymmenkantapäinen ja kahdeksantassuinen laumamme parkkeerasi veneen pienelle kallionmuhkuista muodostuneelle saarelle.

Eväiden jaon jälkeen suurin osa meistä päätti syödä osuutensa paikan päällä. Körri kuitenkin ajatteli hieman kauskantoisemmin: Parempi piilottaa ruoka nyt, niin on sitten mistä ottaa seuraavalla kerralla, kun retkelle tullaan. Ensi vuonna, tiedättehän.

Joten Körri pöyhi. Ja pöyhi. Ja pöyhi.

Kunnes koko lauma, jokainen suurinpiirtein samalla hetkellä, huomasi Körrin viimeiset viisi minuuttia pöyhineen  ehkä kaikkien aikojen suurinta (ja siihen mennessä myös äkäisintä) keltiäispesää.

Onneksi apu oli vain yhden kallionkielekkeen ja kahden sadattelevan laumanjäsenen päässä. Armeijallinen polttavaa nestettä ruiskuttavia vihulaisia päätyi mittelspitzimme onneksi veden varaan ennen jalkautumistaan viiksikarvoista silmiin.

 Jännitysnäytelmä sai siis onnellisen lopun. Vaikka loppusaldoon kuului yksi kappale kutiavia kuonoja ja yksi kappale verta tihuttavia kyynärpäitä, jäätin retkessä silti reippaasti plussalle. Olihan meillä aurinkoa, keksejä ja koko lauma yhden kallionmuhkun päällä.

Ps. Tasapuolisuuden nimissä mainittakoon, etteivät lapinkoirankaan uintireissut tähän mennessä täysin tyylipuhtaita suorituksia ole olleet. Ensimmäisen niistä se suoritti peruuttamalla epäilyttävää rantapalloa pakoon epähuomiossa suoraan laiturilta alas.