Pienenä, ensimmäisessä pahassa koirakuumeessani, selasin läpi kaikki mahdolliset koirakirjat. Osasin huolestuttavan tarkasti nimetä vastaantulevien koirien rodun(sekarotuisten kohdalla rodut), kertoa niiden keskimääräisen säkäkorkeuden ja painon, alkuperäisen käyttötarkoituksen ja rodun luonteelle ominaiset piirteet. Olin varma, että koska kiinnostavia koirarotuja on lukuisia, tulevaisuudessa tulisin omistamaan niistä mahdollisimman monia.
Sitten sain lapinkoiran.
Niin kliseeltä kuin tämä kuulostaakin, vaikuttaisi lapinkoira olevan elämäni rotu. Suhtaudun suomenlapinkoiran rodun puolustamiseen samalla kiihkolla kuin väittelyyn siitä, miksi kirjan lukeminen on AINA parempi kuin elokuvan katsominen. Useiden lapinkoiratuttavuuksien lisäksi on minulla itselläni ollut lapinkoiria kaksi, ensin Rolle, nyt Onni. Paitsi että vuodet Rollen kanssa ovat tuoneet Onnin käyttäytymisen tulkintaan sellaista ymmärrystä, jota minulla pentu-Rollen kanssa ei ollut, on toisen lapinkoiran edesottamusten seuraaminen auttanut minua täsmentämään itselleni, miksi juuri lapinkoira. Täältä siis pesee.
"Lapinkoira on niin ovela, että se osaa esittää tyhmää." Muistan edellä mainitun lauseen ensimmäisenä totuutena, jonka isotassuisista ystävistäni aikoinaan kuulin. Kun ulkona on sää, jota lapinkoira rakastaa(lue: niin kylmä, että mittelspitzit jäätyvät, tai niin tuulinen, että perhoskoirat lentelevät), tai ojanpenkalla omistajan kutsua kiinnostavampi haju, on aivan sopivaa esittää viime hetkeen saakka kuuroa ja sitten kääntyä hyväntahtoisen yllättyneenä heiluttamaan häntää hihnan raivosta tutisevalle toiselle päälle. Kun toisella koiralla on tismalleen samanlainen luu kuin lapinkoiralla itsellään, on ihan okei esittää syövänsä omaansa, ja toisen piilotettua oman luunsa saunan verannan alle, kaivaa se sieltä karvaisen mahan alle talteen. Tai kun lapinkoira kesähelteellä kaivaa itselleen uuden hiekkakuopan, on ihan hyväksyttävää nostaa jalkaa siihen edelliseen, ettei kuopassa käväissyt nuorempi koira valtaa sitä itselleen. Kun nyt kerran oli hätä.
Viekkauden lisäksi arvostan lapinkoirassa niiden kykyä rauhoittua. Jos kotona ei ole sen kummempaa tekemistä, niille riittää mukavan viileä paikka jostain sivusta, ja mahdollisuus katsella laumaansa. Jos vastaan tulee niille vieras tilanne, kuten ensimmäinen käynti lentokentällä tai raitiovaunussa, ne istuvat rauhassa paikoillaan ja tarkkailevat tilannetta. Aina ei lapinkoirakaan kyllä osaa rauhoittua: Esimerkiksi alapihan chow chow vaikuttaisi olevan sen verran raivostuttava kaveri, ettei sille voi yksikään lapinkoira, sukupolvesta riippumatta, olla riehumatta.
Lapinkoiraan liittyviä tärkeimpiä käytännön seikkoja ovat mielestäni sen into ulkoilla säällä kuin säällä, sen turkin suhteellinen helppohoitoisuus (suhteellisen tarkoittaen sitä, että kun karvaa lähtee, sitä lähtee paljon) sekä sen suuri kiintymys laumaansa kohtaan. Ulkoiluintoon vastaaminen on meidän kohdallamme vaatinut mielikuvitusta, talvisin omaa pukeutumista kehitellessä ja kesäisin keksittäessä ulkoilutapoja, joihin karvaiset laumanvartijamme eivät läkähtyisi. Kiintymys laumaan yhdistettynä paimennusviettiin taas on tarkoittanut sitä, että pojat ovat pysyneet mökin ja mummolan tonteilla ilman aitaakin, ja että pidemmillä metsälenkeillä ne ovat hyvin voineet juosta vapaina. Laumarakkaus ei kuitenkaan, ainakaan toistaiseksi, ole näkynyt eroahdistuksena.
Lopuksi vielä tärkein:
Jokaisella ihmisellä maan päällä on
aarteensa joka odottaa löytämistään.
-P.Coelho
Lapinkoirat auttavat meitä kaivamaan sen esiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti