Oodi koirille

Olen tuskin mikään poikkeus koiraihmisten maailmassa, kun kerron pitäväni suurimmasta osasta koiria enemmän kuin suurimmasta osasta ihmisiä. Uusiin ihmistuttavuuksiin suhtaudun varauksella, odottaen jotain pahaa paljastuvan, uusille koiratuttavuuksille taas tarjoan heti käteni haisteltavaksi. Mutta miksi?

Koiran rakkaus on ehdotonta.

Sitä ei voi huijata itselleen puhumalla, se ansaitaan leikkimällä, hoitamalla, suojelemalla, olemalla. Kerran sen ansaittuaan sitä ei voi myöskään menettää helposti. Koira ei välitä, vaikka lihoisit, saisit potkut tai koukuttaisit itsesi Salkkareihin. Jos henkesi haisee pahalta, koira ei valita, se nuuskii naamaasi arvostavasti.

En ole tavannut kovin montaa koiraa, jotka erityisesti pitäisivät yksinolosta. Yksin kotona oltuaan koira voisi helposti kotiin tullessasi mököttää, mennä piiloon ja osoittaa mieltään. Mutta koira ei ole ihminen. Koira luimistaa korvansa onnessaan päätään myöten, syöksyy luoksesi, häntä koiraa heiluttaen. (Jos mieltä on osoitettu, se on tehty olohuoneen sohvalle kaikessa hiljaisuudessa jo aiemmin.)

Eikä yksikään koira ajattele liiallisen innostuksen olevan noloa, rakkauden näyttämisen nössöä tai laumastaan huolehtimisen jotain muuta kuin itsestäänselvyys. 

Uskon ihan oikeasti olevani parempi ihminen koirien seurassa. Uskon, että koiria seuraamalla ja niiden elämänasenteesta oppimalla voin minäkin harjaantua ihmiseksi, joka tarjoaa kätensä haisteltavaksi myös ihmistuttavuuksille. Kirjaimellisesti Vertauskuvallisesti, tietenkin.

Sen ajan, jonka ihmiset käyttävät etsiessään syitä rakastaa, vihata, palkita ja paheksua, koirat käyttävät elämiseen.

Vastarannankiiski: osa I

Illat pimenevät, kelit kylmenevät. Monien mielestä syksyyn kuuluvat saumattomasti kynttilöiden sytyttely, kotona köllöttely ja etenkin lämpöisiin vaatteisiin vuorautuminen.

Onnin mielestä ei.

Onni on koiranpentu

Te kaikki olette nähneet herttaisia kuvia postikorttien koiranpennuista. Niitä rusettikaulaisia pikku söpöläisiä, jotka napittavat sievästi koreistaan suurilla, kosteilla suklaasilmillään. Usein ne ovat asettautuneet kauniisti riviin, eikä yksikään niistä roiku toisen poskessa, järsi korin reunaa tai pyllistä kameralle.

Minulla on teille paljastus: se kaikki on kavalaa silmänlumetta. Heti kameran räpsähdettyä pennut hajaantuvat omiin ilmansuuntiinsa, pari järsimään sähköjohtoa, muutama nahistelemaan kuvaajan kengänpohjallisista. Yksi jää kakkaamaan koriinsa.

Suurin osa koiranpennun hankkivista ihmisistä onneksi on tästä salajuonesta tietoinen. Niin olin minäkin. Olen kuitenkin huomannut, että kaikesta varautumisesta huolimatta yllätyksiä voi ilmetä.

Yllätyksenä voi tulla syysaamun kylmyys, kun ryntäät ulko-ovesta alushoususillasi, yrittäen toisella kädelläsi kiskoa villatakkia kiinni, toisella kädellä raahata ruohikolle pentua, jonka olet löytänyt säkkituolista kuopimasta itselleen kakkapaikkaa.

Yllättävää voi olla koiranpennun suunnaton ahneus, kun sen mielestä vanhemmalle koiralle annetaan ruokaa ihan liian hitaasti, ja se päättää nopeuttaa catering-palvelua nappaamalla ruuat talteen kädestäsi. Tai luulee nappaavansa, mutta vahingossa nappaakin palan pikkurillistäsi.

Samoin yllättävää voi olla se paheksunnan määrä, jonka vanhempi koira toisinaan onnistuu sisällyttämään syyttäviin katseisiinsa.

Harmiksesi ja kuvotukseksesi voit yllättyä siitäkin, ettet muistanut koiranpennun syövän ihan mitä tahansa. Kun siis idioottimaisuuksissasi kuvittelet hihnan toisessa päässä olevan, kuten viimeiset vuodet on ollut, valistuneen ja viisaan täysikasvuisen lapinkoiran, ja työnnät mitään ajattelematta kätesi siihen, mitä pentu maasta on napannut, voit syyttää vain itseäsi, kun huomaat olevasi rannetta myöten vieraan koiran ulosteessa.

Aivan varmasti yllättävää on myös se, että pentu päättää nostaa ensimmäisen kerran jalkaansa alle kymmenviikkoisena. Pikkuveljesi uuteen kenkään.

Helpointa olisikin, jos koiranpennut säilyisivät samanlaisina kuin postikorttien kuvissa. Liikkumattomina, hajuttomina ja mauttomina.

Onneksi kukaan ei ole määrännyt, että elämän pitäisi olla helppoa.

Perintökalleus

Se tunnetaan meillä nimellä punainen raato.

Sen historiaan perehtyneet kertovat, että aikoinaan kyseessä oli jonkun hyväntahtoisen syntymäpäivävieraan tuoma papukaija-käsinukke. Sillä oli vinkuva nokka, kaksi siipeä ja jalat. Aikojen saatossa siltä ovat hävinneet sekä jalat, siipi että nokan myötä kyky vinkua. Myös käsite "käsinukke" on sen muodonmuutoksen myötä saanut uuden merkityksen.

Koirasukupolvet ovat kuitenkin olleet kauaskatseisia. Vaikka jokaisella punaisen raadon haltijalla on ollut ammattimainen kyky tuhotöihin, ei nukkeraasua koskaan ole kynitty kokonaan. Vaikuttaa siltä, että koirat ovat ymmärtäneet tuleville sukupolville säästämisen konseptin ihmisiä paremmin.

Seuraava sukupolvi tuntenee sen nimellä kalju raato.

(ps. kyllä, Onnin korvista pystyyn on noussut 1/2.)

Uusi varjo

Körri on rauhaarakastava kaveri. Se nauttii pitkistä aamupäivänokosista, pehmeistä tyynyistä ja mahan rapsuttelusta. Se syö tavallisesti ruokansa hitaasti, ja saamiaan herkkupalojakin se saattaa ennen syömistä katsella pitkän aikaa lempeästi ja odottaen, pitkittäen nautintoaan.

Mutta nyt.

Se on aina lähellä.

Aina seuraamassa.

Aina vaanimassa.

Aina saalistamassa kallisarvoisia karvoja.

Saattaa kuitenkin olla, että se on sittenkin ihan kehityskelpoinen. Nimittäin aivan kuin isoveljensäkin, sekin osaa väliillä ottaa rennosti.

Ja sitä Körri arvostaa.

Tassuttelijat

Koska tässä nyt koirablogina eteenpäin aiotaan puuskuttaa, lienee asiallista esitellä blogissa esiintyvät tähdet. Esiteltävistä(ja samalla koiristani) ensimmäinen menehtyi suureksi surukseni kuluneen kesän alussa, mutta koska Rolle ei ennenkään ole jäänyt mistään pois, ei sitä jätetä pois tästäkään. 

Rolle

Syntynyt vuonna 2002. Pitää laumansa paimentamisesta, pannukakusta ja lumesta. Pyydystää lentäviä, pöriseviä asioita suunnattoman taitavasti. Inhoaa pamauksia ja alapihan chow chowta. Ominaistuoksuna märkä asvaltti, tuore hiivaleipä ja kinuski. Täysin puolueellisesti ja täysin totuudenmukaisesti sanottuna maailman ovelin koira.

Körri

Syntynyt vuonna 2005. Pitää varpaiden nuolemisesta, leikkelemakkarasta ja haisevissa jutuissa pyörimisestä. Eli kuusi ensimmäistä elinvuottaan Rollen uskollisena ja onnellisena aseenkantajana, nyt totuttelee ylpeän kauhistuneena uuteen isoveljen rooliinsa. Ominaistuoksuna pihka, vauvan tukka ja ajoittain maasta löytyvät laadultaan vaihtelevat mätänevät jutut.

Onni

Syntynyt vuonna 2011. Pitää toistaiseksi kaikkien asioiden syömisestä, Körrin pyllykarvoissa roikkumisesta ja portaissa kulkemisesta. Päästää mielellään äkäistä ölinää, jos ei heti maahan heittäydyttyään saa unta. Ahne ja määrätietoinen. Meidän Onni.

Minä

Syntynyt 1980-luvun lopulla. Pitää laumastaan, ruuasta ja omista viisastelevista kommenteistaan. Inhoaa nälkää ja muiden viisastelevia kommentteja. Ahne ja toisinaan määrätietoinenkin.