sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Painonnostaja

"An obstacle to success in the path of the weak...


...becomes only a stepping stone in the path of a strong."



Onni on nyt ohittanut Körrin elopainossa. Vaikka Körri muuta yrittääkin uskotella, sitä ei oikeasti paljon naurata.


maanantai 21. marraskuuta 2011

Pros & Cons

Tämä päivä on jälleen kerran todistanut asianosaisille, että kaikessa on puolensa.


Seuraavan kahden kuukauden lukuohjelma aiheutti masennusta.


Mutta jos sitä ei olisi ollut, ei sen karsimisesta puoleen olisi voinut tulla niin riemastunut olo.


Suklaakeksien paistaminen porukalla aiheutti kilpailutilanteen: mitä, jos ne ehtivät loppua ennen kuin maha on ahdettu täyteen?


Eivät ehtineet. Paha olo sen sijaan ehti tulla.


Mustan pennun pukeminen heijastinliiviin Helsingissä toi emännälle astetta turvallisemman olon.


Pennulle se toi entistä suuremman tuhontavietin.


1½ hengen jättituoli on Körrin mielestä täydellinen pesänmöyhimispaikka.


Toisaalta, siinä on harmillisen paljon hyppytilaa myös koiranpennulle.


Muutaman euron untuvatossut kirpputorilta ilahduttavat sekä hintansa, lämmönvarastointikykynsä että karvareunansa puolesta.


Ei, niissä ei ole kerrassaan mitään vikaa. Ne ovat meistä kaikinpuolin ihan syötävän ihanat.

torstai 17. marraskuuta 2011

Ystävyyttä on...

...minijuustokakku siivousoperaation jälkeen...

...peli, joka ei päättynyt koskaan...

...korva, jonka saa aina putsata....

...nameja täynnä oleva tasku...


....ja turvapaikka sellaisen pyllyn vierestä, jota normaalisti sen haltijan nukkuessa ei ole suotavaa hipaistakaan. 

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Ruoka-arvoituksia

Mikä ruokaan liittyvä pulma koiranpennulla on käsillä?
(vastaukset alalaidassa)

a)

b)

c)

Koska ulkona on kylmä ja harmaa keli, lähtevät metsään rämpimään yksi innokas lapinkoiran pentu, yksi kroonisesta pyllykarvakadosta kärsivä saksalainen pystykorva ja yksi kadonneita syötyjä kumisaappaitaan kaipaava omistaja. Karvaista isänpäivää kaikille myös meiltä!

Vastaukset:

a) Kuka ääliö keksi, että kahden luun jakaminen tasan on reilua?

b) Mikä on paras paikka herätä?

c) Kuinka näyttää kenkkuilevalle koirankeksille, kuka käskee?

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Menettämisestä


Kirjoitan nyt aiheesta, josta toivoisin, etten tietäisin mitään. Olen ajatellut, että sekä tästä kirjoittaminen että lukeminen olisi aivan liian raskasta.  Tänään tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että kirjoittamalla näkyviin osan puoli vuotta mielessäni pyörineistä ajatuksista, pääsen ehkä taas vähän kevyemmin eteenpäin. Ja mahdollisesti autan jotakuta toistakin samassa tehtävässä.

Viime keväänä, kahdeksan ja puolen vuoden ikäisenä, Rolle alkoi oireilla. Aluksi luulin kyseessä olevan vain lievän virtsatien tulehduksen, jonka ainoana merkkinä oli tavallista tiuhempi jalan nostaminen lenkillä. Eläinlääkäri diagnosoi laboratorionäytteen perusteella saman vaivan eturauhasen hyvälaatuisen liikakasvun seurauksena, ja lähdimme antibioottien kanssa kotiin. Mieltäni painoi jo silloin eläinlääkärin ohimennen mainitsema neuvo ultraäänitutkimuksesta ja kasvaimen mahdollisuuden poissulkemisesta, jos oireet jatkuvat.

Muutaman viikon kuluttua, kuurin jälkeen, tulimme takaisin eläinlääkäriin. Laboratorionäytteen perusteella tulehdus oli lähes parantunut, mutta koska Rolle oli alkanut satunnaisesti ulahdella makuulle laskeutuessaan ja oli muutenkin mielestäni tavallista vaisumpi, pyysin ultraäänitutkimusta. Tutkimus tehtiin, ja eläinlääkäri ilmoitti pirteänä, ettei kasvaimesta näy merkkiäkään. Jos siitä olisi yhtään mitään hyötyä, vihaisin sitä naista.

Viikkoa myöhemmin menimme toiselle eläinlääkäriasemalle, sittemmin surullista kautta luottopaikakseni jääneelle, nykyisin Pitäjänmäessä sijaitsevalle eläinlääkäriasema Mevetille. Vaikka aikaisempi kirjallinen lausunto kädessäni kertoi, että kaikki oli kunnossa, ja toivoin koko sydämestäni sen olevan oikeassa, en voinut sivuuttaa sitä tosiseikkaa, ettei  ystävälläni ollut kaikki hyvin. Perinpohjaisissa tutkimuksissa Rollelta löydettiin pahanlaatuinen eturauhaskasvain, meille annettiin vahvat kipulääkkeet ja muutaman kuukauden ennuste yhteisestä ajasta. En vieläkään tiedä, miten selvisin matkasta autolle.

Seurasi puolentoista kuukauden ajanjakso, josta muistan selvästi vain hajanaisia pätkiä. Mökkireissun, jonka aikana Rolle vaikutti pitkästä aikaa täysin terveeltä, sen kauhean aamun, kun jouduin kantamaan heikkojalkaisen kaverini kotitien päästä sisälle, minut ja Rollen syömässä jätskiä ulkoportailla. Lopulta koitti maanantai, jolloin en enää voinut auttaa ystävääni kuin yhdellä päätöksellä. Se oli päivä, josta en osaa, enkä oikeastaan haluakaan kirjoittaa paljon. J.K. Rowlingin avulla sanottuna, jos törmäisin joskus ankeuttajaan, tietäisin, mitä joutuisin elämään uudestaan.

Elämä Rollen kuoleman jälkeen tuntui väärältä. Kukaan ei onneksi ollut riittävän tyhmä lohduttaakseen minua sanoilla ”se oli vain koira”. Ystävistäni kaikki, jos eivät nyt ymmärtäneet, ainakin aavistivat, että menetin paljon muutakin kuin lemmikin. Päivittäisestä elämästäni katosi samalla kertaa perheenjäsen, kasvukumppani ja yksi pitkäaikaisimmista ystävistäni. Ajatus itsesääliin hautautumisesta vaikutti varsin hyvältä idealta.

Eräänä päivänä tuttavani sanoi jotain sellaista, mikä sai minut havahtumaan surkeudessani kieriskelystä. ”Niin se kyllä on, en minä enää koiraa ota, niistä on loppupeleissä niin paljon enemmän surua kuin iloa.” En ole koskaan kuullut lausetta, joka olisi ollut vähemmän totta. Vaikka päivääkään ei ole kulunut niin, etteikö minun olisi ollut Rollea ikävä, ei ole myöskään kulunut päivää niin, ettenkö olisi hymyillyt jollekin mieleeni tulleelle Rolleen liittyvälle muistolle. On jokaisen itsensä päätettävissä, valitseeko katkeruuden menetyksestä vai kiitollisuuden kuluneesta ajasta. Minun tapauksessani vaihtoehtoja oli vain yksi; Rollesta ei missään ajassa tai paikassa voisi olla enemmän surua kuin iloa.

"Aivan taivaanrannan tällä puolella on paikka, jota kutsutaan Sateenkaarisillaksi.
Kun jollekin tässä elämässä erityisen rakas eläin kuolee, tuo lemmikki menee Sateenkaarisillan luo. Siellä on kaikille rakkaille ystävillemme niittyjä ja kukkuloita, joilla he voivat juosta ja leikkiä yhdessä. Ruokaa ja vettä ja aurinkoa on runsain mitoin, ja ystävillämme on lämmintä ja mukavaa.
Kaikki sairaat ja vanhat eläimet muuttuvat jällein terveiksi ja vahvoiksi; ne, jotka ovat olleet vahingoittuneita ja vammaisia, paranevat ja tulevat taas kuntoon ja voimakkaiksi, sellaisiksi jollaisia muistamme niiden olleen unissamme menneistä päivistä.
Eläimet ovat onnellisia ja tyytyväisiä, mutta yhtä asiaa ne kaipaavat: niillä on ikävä jotakuta niille tärkeää, jotakuta, joka niiden on ollut jätettävä taakseen.
Ne viettävät aikaansa leikkien yhdessä, mutta lopulta tulee päivä, jolloin joku eläimistä yhtäkkiä pysähtyy kesken leikin ja katsoo kaukaisuuteen. Kirkkaat silmät ovat tarkkaavaiset, innokas keho vapisee. Yhtäkkiä eläin lähtee muiden luota ja melkein lentää vihreän nurmen yli. Neljä jalkaa kantavat sitä nopeammin ja nopeammin. SINUT on huomattu, ja kun sinä ja paras ystäväsi lopulta kohtaatte, takerrutte toisiinne iloisina jälleennäkemisestä, ettekä koskaan enää eroa. Onnellisia suukkoja sataa märille kasvoillesi, kätesi hellivät jälleen rakasta päätä ja kehoa, ja katsot taas lemmikkisi luottavaisiin silmiin, jotka puuttuivat elämästäsi niin pitkään, mutta jotka eivät koskaan päivääkään olleet poissa sydämestäsi.
Ja sitten ylitätte Sateenkaarisillan yhdessä."
(kirjoittaja tuntematon)



lauantai 5. marraskuuta 2011

Vastarannankiiski: osa II

Körrin mielestä autoon on aina mukava mennä. Kun lauman ihmiset kaivavat kylmälaukun ja reput esiin, se tietää jo, että pian on mökille lähdön aika. Kun auto ajetaan oven eteen, se pomppii onnessaan portaita alas ja syöksyy takakontin viereen jonottamaan. Hyppyluvan saatuaan se loikkaa sisälle ja survoutuu perimmäiseen nurkkaan, ettei sitä varmasti vaan enää käsketä pois. Vaikka mökille pääsy onkin Körrin matkan kohokohta, ei matkantekokaan ole siitä yhtään hullumpaa, istuuhan koko lauma muutaman neliömetrin sisässä. Körrin mielestä autoon on, totta tosiaan, aina mukava mennä.


Onnin mielestä ei.

torstai 3. marraskuuta 2011

Tarinoita lapinmiehistä


Pienenä, ensimmäisessä pahassa koirakuumeessani, selasin läpi kaikki mahdolliset koirakirjat. Osasin huolestuttavan tarkasti nimetä vastaantulevien koirien rodun(sekarotuisten kohdalla rodut), kertoa niiden keskimääräisen säkäkorkeuden ja painon, alkuperäisen käyttötarkoituksen ja rodun luonteelle ominaiset piirteet. Olin varma, että koska kiinnostavia koirarotuja on lukuisia, tulevaisuudessa tulisin omistamaan niistä mahdollisimman monia.

Sitten sain lapinkoiran.


Niin kliseeltä kuin tämä kuulostaakin, vaikuttaisi lapinkoira olevan elämäni rotu. Suhtaudun suomenlapinkoiran rodun puolustamiseen samalla kiihkolla kuin väittelyyn siitä, miksi kirjan lukeminen on AINA parempi kuin elokuvan katsominen. Useiden lapinkoiratuttavuuksien lisäksi on minulla itselläni ollut lapinkoiria kaksi, ensin Rolle, nyt Onni. Paitsi että vuodet Rollen kanssa ovat tuoneet Onnin käyttäytymisen tulkintaan sellaista ymmärrystä, jota minulla pentu-Rollen kanssa ei ollut, on toisen lapinkoiran edesottamusten seuraaminen auttanut minua täsmentämään itselleni, miksi juuri lapinkoira. Täältä siis pesee.

"Lapinkoira on niin ovela, että se osaa esittää tyhmää." Muistan edellä mainitun lauseen ensimmäisenä totuutena, jonka isotassuisista ystävistäni aikoinaan kuulin. Kun ulkona on sää, jota lapinkoira rakastaa(lue: niin kylmä, että mittelspitzit jäätyvät, tai niin tuulinen, että perhoskoirat lentelevät), tai ojanpenkalla omistajan kutsua kiinnostavampi haju, on aivan sopivaa esittää viime hetkeen saakka kuuroa ja sitten kääntyä hyväntahtoisen yllättyneenä heiluttamaan häntää hihnan raivosta tutisevalle toiselle päälle. Kun toisella koiralla on tismalleen samanlainen luu kuin lapinkoiralla itsellään, on ihan okei esittää syövänsä omaansa, ja toisen piilotettua oman luunsa saunan verannan alle, kaivaa se sieltä karvaisen mahan alle talteen. Tai kun lapinkoira kesähelteellä kaivaa itselleen uuden hiekkakuopan, on ihan hyväksyttävää nostaa jalkaa siihen edelliseen, ettei kuopassa käväissyt nuorempi koira valtaa sitä itselleen. Kun nyt kerran oli hätä.


Viekkauden lisäksi arvostan lapinkoirassa niiden kykyä rauhoittua. Jos kotona ei ole sen kummempaa tekemistä, niille riittää mukavan viileä paikka jostain sivusta, ja mahdollisuus katsella laumaansa. Jos vastaan tulee niille vieras tilanne, kuten ensimmäinen käynti lentokentällä tai raitiovaunussa, ne istuvat rauhassa paikoillaan ja tarkkailevat tilannetta. Aina ei lapinkoirakaan kyllä osaa rauhoittua: Esimerkiksi alapihan chow chow vaikuttaisi olevan sen verran raivostuttava kaveri, ettei sille voi yksikään lapinkoira, sukupolvesta riippumatta, olla riehumatta.

Lapinkoiraan liittyviä tärkeimpiä käytännön seikkoja ovat mielestäni sen into ulkoilla säällä kuin säällä, sen turkin suhteellinen helppohoitoisuus (suhteellisen tarkoittaen sitä, että kun karvaa lähtee, sitä lähtee paljon) sekä sen suuri kiintymys laumaansa kohtaan. Ulkoiluintoon vastaaminen on meidän kohdallamme vaatinut mielikuvitusta, talvisin omaa pukeutumista kehitellessä ja kesäisin keksittäessä ulkoilutapoja, joihin karvaiset laumanvartijamme eivät läkähtyisi. Kiintymys laumaan yhdistettynä paimennusviettiin taas on tarkoittanut sitä, että pojat ovat pysyneet mökin ja mummolan tonteilla ilman aitaakin, ja että pidemmillä metsälenkeillä ne ovat hyvin voineet juosta vapaina. Laumarakkaus ei kuitenkaan, ainakaan toistaiseksi, ole näkynyt eroahdistuksena.



Lopuksi vielä tärkein:

Jokaisella ihmisellä maan päällä on
aarteensa joka odottaa löytämistään.
-P.Coelho




Lapinkoirat auttavat meitä kaivamaan sen esiin.