Onnittelua

Tänään on Kalevalan päivä.

Ja suomalaisen kulttuurin päivä.

Mutta ennen kaikkea, tänään on Onnin ensimmäinen nimipäivä.

Täysin asiaankuuluvasti päivänsankari sai lahjaksi pihalle tuiskutettuna muutamia kymmeniä senttejä lisää lunta. Lauman kaksikoipiset jäsenet nassuttelivat juhlan kunniaksi viimeisiä sunnuntaina väännettyjä porkkanamuffinseja.

Muffinseihin on sovellettu kahta eri reseptiä, ohjeet taikinaan ja kuorrutteeseen löytyivät molemmat netistä. Nelijalkaisille juhlijoille edellä mainitut ainekset voi korvata naudan ydinluulla.

Lopuksi haluaisin kiinnittää huomiota siihen, miten koristelu hipoo askartelurajoittuneen ihmisen tekemäksi nähdäkseni täydellisyyttä. Paljon onnea Onni!

Unimaa

Tiedättehän sen paikan, jota joskus uneen vaipuessaan ajattelee ja toivoo, että unessaan olisi juuri siellä?

Lomalla Onni pääsi omaan unimaahansa myös hereillä ollessaan.

En kyllä usko, että Körrikään oli kaukana omastaan.

Kenen unimaahan muka ei kuulu tilkkutäkkiä ja pehmoista jättikrokotiilia?

Elämä on matka ja muita kliseitä

Vanhoja kuvia irc-gallerian -kyllä, se on näköjään vielä olemassa- syövereistä pelastaessani tuli mieleeni joskus kuulemani totuus kirjoittamisesta. 

"Kirjat kirjoitetaan usein matkanteosta, koska silloin niihin saadaan jo valmiiksi alku, keskikohta ja loppu." 

Vertauskuvia ällöttävissä määrin rakastavana ja analysoivana päätin päästää 2000-luvun galleriakuvat viimeiselle ehtoolliselleen ja samalla todistaa, miten monessa asiassa onkaan alku, keskikohta ja loppu. Ja miten suurin niistä on keskikohta.

Kuten muistini tavoittamattomiin painunut viisas mies/nainen sanoi, matkantekoon kuuluvat alku, keskikohta ja loppu.

Mutta ei kukaan matkassa parhaana hetkenä pidä pakkaamista tai lentokentällä odottelua, hienointa ovat matkalla koetut hetket ja seura, jonka kanssa nuo hetket koetaan. Ainakin hyvässä matkassa ovat.

Ja minä teen vain hyviä matkoja.

Herkullisen ruuan odottaminen on tuskallisen ihanaa, sen loppuminen taas pelkkä suuri tragedia. Mutta se keskikohta, se on pelkkää juhlaa.

Jos ajanjakso tavoitteiden asettamisen ja niiden saavuttamisen välillä on matka, pitäisi silloinkin viisaan ihmisen maailmassa parasta olla juuri keskikohta.  Ei maisterinpapereiden tai unelmatyön saaminen ole hienoa, jos niitä tavoitellessaan on hukannut kaikki ne ystävät, joiden kanssa sitä olisi voinut juhlistaa. Jos yhtä päämäärää odotellessaan unohtaa elää elämäänsä, on menetettyä aikaa turha myöhemmin pyydystellä takaisin.

Hyvästä kirjasta löytyvät alku, keskikohta ja loppu, mutta ei se pelkkä loppu kirjasta koskaan hyvää tee. Täytyy olla laadukas keskikohta.

Tätä kirjoittaessani istun pendolinossa matkalla Helsingistä Jyväskylään, ulkona pyryttää jatkuvasti lunta, ja luottamukseni valtion rautateihin on nollassa. Matkani päätepisteessä odottaa tämä:

Poikkeus vahvistaa säännön.

Rohkeudesta ja raukkamaisuudesta

Kolme teesiä Körristä

1. Körri ei tappele, tuhoa tai ole vihainen. Jos tilanne vaikuttaa uhkaavalta, se heilauttaa rauhoittavasti häntäänsä ja menee pois. Pentuna se ei pilannut yksiäkään kenkiä, jouluisin joku toinen joutuu avaamaan sille siankorvan lahjapaketista sen kieltäytyessä repimästä paperia.

(Lapinkoira on siinä vaiheessa jo niellyt siankorvan. Ja paperin.)

2. Körri on rotunsa puolesta luonnostaan epäluuloinen vieraita kohtaan, mutta luottaa omaan väkeensä sokeasti. Ei ole kulkuneuvoa, johon se ei isäntänsä perässä hyppäisi, ei hoitotoimenpidettä, jota sille en saisi tehdä.

3. Körri on aidosti yksi hyväntahtoisimmista ja kilteimmistä koirista, joihin elämässäni olen törmännyt.

Körri on myös ensimmäinen koira, jonka kanssa olen joutunut tekemään töitä päästäkseni eroon sille syntyneestä pelosta. Pentuna Körri säikähti pahasti ajattelemattoman nuoren miehen käytöstä, joka vaikutti koiran vinkkelistä hyökkäykseltä, ei leikiltä. Muutamaa vuotta myöhemmin Körrin kammo vain vahvistui: Se oli juoksemassa edelläni pihallamme kohti tuttua kotiovea, kun ohi kulkeva mieshenkilö nappasi sitä niskasti kiinni ja tyrkkäsi ruusupensaaseen.

Seurauksena pikkukaveri alkoi pelätä vieraita miehiä. Ystävien ja tuttavien saapuessa kotiimme Körri pakeni sängyn alle. Jos pakopaikkaa ei ollut, se tärisi ja läähätti hädissään. Kerran se pakeni avoimesta ulko-ovesta pesukoneen korjaajaa ja löytyi harhailemasta lähellä vilkasta autotietä.

Koko lauman mielenrauhan sekä Körrin hyvinvoinnin ja turvallisuuden vuoksi päätin alkaa aktiivisesti häivyttää mittelimme miespelkoa. Kuten pelkojen voittamisessa yleensäkin, toimiva keino oli siedättäminen. Oikeastaan riitti, että vieraita neuvoi olemaan kiinnittämättä Körriin huomiota. Aluksi se tuijotteli nurkasta tai sängyn alta, mutta ei enää läähättänyt tai tärissyt. Myöhemmin se hiipi vesikupille, seuraavaksi se saattoi pyörähtää luonani olohuoneessa.

Ja tänään. Tänään olimme kylässä paikassa, jossa odotti kolme Körrille vierasta mieshenkilöä. Körri tuijotti, nuuhkaisi ja meni rapsutettavaksi.

Rohkeutta ei ole se, ettei pelkää mitään. Rohkeutta on se, että toimii pelosta huolimatta.

Lopuksi vielä terveiseni pienen, ystävällisen koirani pusikkoon viskanneelle miehelle: Olen pahoillani, että pelkäät koiria ja että raukkamaisesti purat sen niihin vaarattomiin ja viattomiin. Olen pahoillani, ettet koskaan tule kokemaan koiran ystävyyttä. Eniten olen kuitenkin pahoillani siitä, että sinun perinnöksi annettujen pelkojesi takia sitä eivät tule kokemaan myöskään lapsesi tai lapsenlapsesi. Olen kovin pahoillani.

Kiitos, ystäväni, tänäänkin.

Et koskaan odota minulta liikaa.

Iloitset menestyksestäni,

mutta epäonnistumiseni

ei muuta suhtautumistasi minuun.

Autat minua aina kun voit

-mikä tärkeintä,

olet vain olemassa.
(Wendy Jean Smith)

Kahden leivän tarina

Tämä oli taas niitä päiviä. Kun olet puhtaasti iloinen siitä, että olet keplotellut elämääsi kaksi karvapalloa, joiden kanssa on raahauduttava kelistä riippumatta ulkoilemaan. Voin nimittäin rehellisesti myöntää, että ilman kahdeksankäpäläistä parivaljakkoani olisin tänäänkin saattanut helposti jäädä kotiin lukemaan.

Saattanut jäädä, vaikka ulkona näytti tältä:

Ravattuani ensin tunnin lumihangessa ja sen jälkeen toisen tunnin vedessä (en hulahtanut avantoon, hurautin uimahalliin), löysin jälleen kerran liikunnan parhaan puolen: Sen jälkeen tulee kovempi nälkä, ja voi syödä ENEMMÄN. Kaupasta kassiin tiensä löysivät kaksi ranskanleipää kavereineen.

Pesto-vuohenjuusto-parma bruschettat

1 ranskanleipä tai muuta mieluisaa leipää

Purkki pestoa

Pötkö vuohenjuustoa 

Kirsikkatomaatteja

Ilmakuivattua kinkkua

Rucolaa

Leikkaa leipä sopivan kokoisiksi viipaileksi, voitele pestolla. Rapsakoita 200-asteisessa uunissa muutama minuutti. Heitä päälle viipaloidut kirsikkatomaatit & vuohenjuusto ja anna olla uunissa siihen saakka, että vuohenjuusto on sulanut ja hieman ruskistunut. Taiteile päälle kinkku ja rucola. Syö.

Ja sitten siitä toisesta ranskanleivästä.

Kulinaristitiimimme kiittää, kuittaa ja kumartaa.

-28°C ja miltä se näytti

Hulluja nuo lappalaiset.