Menettämisestä

Kirjoitan nyt aiheesta, josta toivoisin, etten tietäisin mitään. Olen ajatellut, että sekä tästä kirjoittaminen että lukeminen olisi aivan liian raskasta.  Tänään tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että kirjoittamalla näkyviin osan puoli vuotta mielessäni pyörineistä ajatuksista, pääsen ehkä taas vähän kevyemmin eteenpäin. Ja mahdollisesti autan jotakuta toistakin samassa tehtävässä.

Viime keväänä, kahdeksan ja puolen vuoden ikäisenä, Rolle alkoi oireilla. Aluksi luulin kyseessä olevan vain lievän virtsatien tulehduksen, jonka ainoana merkkinä oli tavallista tiuhempi jalan nostaminen lenkillä. Eläinlääkäri diagnosoi laboratorionäytteen perusteella saman vaivan eturauhasen hyvälaatuisen liikakasvun seurauksena, ja lähdimme antibioottien kanssa kotiin. Mieltäni painoi jo silloin eläinlääkärin ohimennen mainitsema neuvo ultraäänitutkimuksesta ja kasvaimen mahdollisuuden poissulkemisesta, jos oireet jatkuvat.

Muutaman viikon kuluttua, kuurin jälkeen, tulimme takaisin eläinlääkäriin. Laboratorionäytteen perusteella tulehdus oli lähes parantunut, mutta koska Rolle oli alkanut satunnaisesti ulahdella makuulle laskeutuessaan ja oli muutenkin mielestäni tavallista vaisumpi, pyysin ultraäänitutkimusta. Tutkimus tehtiin, ja eläinlääkäri ilmoitti pirteänä, ettei kasvaimesta näy merkkiäkään. Jos siitä olisi yhtään mitään hyötyä, vihaisin sitä naista.

Viikkoa myöhemmin menimme toiselle eläinlääkäriasemalle, sittemmin surullista kautta luottopaikakseni jääneelle, nykyisin Pitäjänmäessä sijaitsevalle eläinlääkäriasema Mevetille. Vaikka aikaisempi kirjallinen lausunto kädessäni kertoi, että kaikki oli kunnossa, ja toivoin koko sydämestäni sen olevan oikeassa, en voinut sivuuttaa sitä tosiseikkaa, ettei  ystävälläni ollut kaikki hyvin. Perinpohjaisissa tutkimuksissa Rollelta löydettiin pahanlaatuinen eturauhaskasvain, meille annettiin vahvat kipulääkkeet ja muutaman kuukauden ennuste yhteisestä ajasta. En vieläkään tiedä, miten selvisin matkasta autolle.

Seurasi puolentoista kuukauden ajanjakso, josta muistan selvästi vain hajanaisia pätkiä. Mökkireissun, jonka aikana Rolle vaikutti pitkästä aikaa täysin terveeltä, sen kauhean aamun, kun jouduin kantamaan heikkojalkaisen kaverini kotitien päästä sisälle, minut ja Rollen syömässä jätskiä ulkoportailla. Lopulta koitti maanantai, jolloin en enää voinut auttaa ystävääni kuin yhdellä päätöksellä. Se oli päivä, josta en osaa, enkä oikeastaan haluakaan kirjoittaa paljon. J.K. Rowlingin avulla sanottuna, jos törmäisin joskus ankeuttajaan, tietäisin, mitä joutuisin elämään uudestaan.

Elämä Rollen kuoleman jälkeen tuntui väärältä. Kukaan ei onneksi ollut riittävän tyhmä lohduttaakseen minua sanoilla ”se oli vain koira”. Ystävistäni kaikki, jos eivät nyt ymmärtäneet, ainakin aavistivat, että menetin paljon muutakin kuin lemmikin. Päivittäisestä elämästäni katosi samalla kertaa perheenjäsen, kasvukumppani ja yksi pitkäaikaisimmista ystävistäni. Ajatus itsesääliin hautautumisesta vaikutti varsin hyvältä idealta.

Eräänä päivänä tuttavani sanoi jotain sellaista, mikä sai minut havahtumaan surkeudessani kieriskelystä. ”Niin se kyllä on, en minä enää koiraa ota, niistä on loppupeleissä niin paljon enemmän surua kuin iloa.” En ole koskaan kuullut lausetta, joka olisi ollut vähemmän totta. Vaikka päivääkään ei ole kulunut niin, etteikö minun olisi ollut Rollea ikävä, ei ole myöskään kulunut päivää niin, ettenkö olisi hymyillyt jollekin mieleeni tulleelle Rolleen liittyvälle muistolle. On jokaisen itsensä päätettävissä, valitseeko katkeruuden menetyksestä vai kiitollisuuden kuluneesta ajasta. Minun tapauksessani vaihtoehtoja oli vain yksi; Rollesta ei missään ajassa tai paikassa voisi olla enemmän surua kuin iloa.

"Aivan taivaanrannan tällä puolella on paikka, jota kutsutaan Sateenkaarisillaksi.

Kun jollekin tässä elämässä erityisen rakas eläin kuolee, tuo lemmikki menee Sateenkaarisillan luo. Siellä on kaikille rakkaille ystävillemme niittyjä ja kukkuloita, joilla he voivat juosta ja leikkiä yhdessä. Ruokaa ja vettä ja aurinkoa on runsain mitoin, ja ystävillämme on lämmintä ja mukavaa.

Kaikki sairaat ja vanhat eläimet muuttuvat jällein terveiksi ja vahvoiksi; ne, jotka ovat olleet vahingoittuneita ja vammaisia, paranevat ja tulevat taas kuntoon ja voimakkaiksi, sellaisiksi jollaisia muistamme niiden olleen unissamme menneistä päivistä.

Eläimet ovat onnellisia ja tyytyväisiä, mutta yhtä asiaa ne kaipaavat: niillä on ikävä jotakuta niille tärkeää, jotakuta, joka niiden on ollut jätettävä taakseen.

Ne viettävät aikaansa leikkien yhdessä, mutta lopulta tulee päivä, jolloin joku eläimistä yhtäkkiä pysähtyy kesken leikin ja katsoo kaukaisuuteen. Kirkkaat silmät ovat tarkkaavaiset, innokas keho vapisee. Yhtäkkiä eläin lähtee muiden luota ja melkein lentää vihreän nurmen yli. Neljä jalkaa kantavat sitä nopeammin ja nopeammin. SINUT on huomattu, ja kun sinä ja paras ystäväsi lopulta kohtaatte, takerrutte toisiinne iloisina jälleennäkemisestä, ettekä koskaan enää eroa. Onnellisia suukkoja sataa märille kasvoillesi, kätesi hellivät jälleen rakasta päätä ja kehoa, ja katsot taas lemmikkisi luottavaisiin silmiin, jotka puuttuivat elämästäsi niin pitkään, mutta jotka eivät koskaan päivääkään olleet poissa sydämestäsi.

Ja sitten ylitätte Sateenkaarisillan yhdessä."

(kirjoittaja tuntematon)