Lapinkoira ja lumi ovat yhdistelmä, jota on vaikea kuvailla henkilölle, joka ei kyseistä ilmiötä ole koskaan todistanut. Lapinkoiran pentu ja lumi taas ovat yhdistelmä, jota ei tuolloin edes kannata yrittää sanoin kuvata.
Luulen, että lappalaistemme rakkaudessa lunta kohtaan on jotain samaa kuin tiettyjen noutajien vesi-innostuksessa. Lumen laskeuduttua lapinkoiran käyttäytyminen lenkillä muuttuu silmissä: Se ryntäilee penkereeltä toiselle, yrittää nuuskutella kaikkea samanaikaisesti, kerryttää ison kasan lunta kuononsa päälle ja lopulta hautaa koko päänsä kinokseen. Kuin arktinen, karvainen strutsi.
Lumen sulaminen on joka kevät samanlainen tragedia. Lapinkoira seuraa pihan hupenevia kinoksia hätääntyneenä, siirtelee luukätköjään pienimmistä lumikasoista isompiin, ja lopulta linnoittautuu viimeisen lumilaikun päälle istumaan tai makaamaan.
"Minä vartioin tätä tässä, ettei se pääse karkuun. Ja välillä ihan vähän syön sitä, varmuuden vuoksi."
Onneksi nyt on vasta tammikuu.
Ps. Jos sinulla on vaikeuksia tunnistaa maastoutunut lapinkoira, tässä vinkki: Talvisessa koirapuistossa lapinkoira on se yksikseen örisevä möykky, joka näyttää kutakuinkin tältä:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti